Pitkästä aikaa iski taas inspis nauhoittaa joku biisi. Amos Leetä on nyt tullut viime aikoina fiilisteltyä ni valinta osui sitten siihen.

Pistin Flickriin muutaman kuvan matkalta.

Tassa tama valista jaanyt venetsian merkinta:

Ensimmaiset tunnit Venetsiassa ovat surrealistinen kokemus: kapet kanavat ja viela kapeammat kadut pistavat paan pyoralle ja tuntuu kuin kavelisi jossain satukirjan kuvituksessa. Keltaisen, punaisen ja ruskean savyiset 3-4 -kerroksiset pikkutalot nayttavat silta, kuin ne olisi rakennettu taysin mielivaltaisesti. Katuja reunustavat talot ovat matalampia ja niiden takaa kurottelee korkeampia taloja muodostaen tasojen, kerrosten ja varien hallitun sekamelskan. Rakennusten valissa risteilee katuja, joiden leveys vaihtelee puolesta metrista pariin metriin. Sinne tanne on siroteltu pienia aukioita, joiden keskustaa koristaa joko suihkulahde tai patsas; aukion laidalta loytyy usein myos kirkko.

Kaikesta tasta kauneudesta huolimatta alkaa satumaailman harso karista parissa paivassa matkaajan silmilta. Hintataso on korkeampi kuin muualla Italiassa ja ikavan usein kuulee tarinoita turisteihin kohdistuneista kusetuksista. Kaupunki alkaa myos melko nopeasti kaymaan hieman yksitoikkoiseksi (mielipide, joka sai Venetsiaa rakastavan huonetoverini silmin nahden narkastymaan!). Venetsia muodostuu kanaaleista, kapeista kaduista ja niista nateista pikku aukioista - paljon muuta ei loydy vaikka kuinka kavelisi.

Ongelmana on, etta nauttiakseen kaikista Venetsian iloista (sama patee myos Veronaan), pitaisi reissaajan olla liikkeella tukevan rahatukon kanssa. Kirkkoihin ja musoihin on royhkean korkeat sisaanpaasymaksut, ravintolat ovat kalliita (tai vaihtoehtoisesti halpoja ja paskoja) ja se kuuluisa gondoolikyytikin maksaa lahemmas sata euroa. Venetsia ei siis ole sopivin kohde reppureissaajalle. Tama ei missaan nimessa tarkoita, etta se olisi syyta ohittaa jos matkareitti kulkee sen lahelta - nyt kuitenkin puhutaan yhdesta maailman kauneimmista kaupungeista!

Viimeisena etappina on Pohjois-Italian keskus Milano.

Puoli paivaa kaupunkia kierrelleena voin vakuuttaa, etta Verona on kaunis kaupunki eika perinteinen vertailu Roomaan mene taysin metsaan: molemmilla kaupungeilla on yli tuhatvuotinen historia, joka on jattanyt jalkeensa joukon historiallisesti arvokkaita rakennuksia. Tallainen vertailu ei kuitenkaan tee oikeutta kummallekaan kaupungille: talta Rooma nayttaisi jos sveitsilaiset olisivat suunnitelleet sen! Kaikkialla on puhdasta, kaunista ja rayhallista. Autot (citymaastureita ja bemareita) eivat toottaile eika koiranpaskaa jateta kadulle haisemaan. Jos Rooma on napakka tuplaespresso ja pala 60 % tummaa suklaata, niin Verona on makusiirapilla hoystetty latte.

Suurkaupunkien katuihin liittyy olennaisena osana se pelon ja uteliaisuuden kiihottava yhdistelma, jonka ansiosta haluaa kurkistaa viela tuon yhden kulman taakse. Ikavakseni joudun toteamaan, etta Veronan kauniilta kaduilta tama sarma on jo aikaa sitten kiillotettu pois.

(Lisaan valista jaaneen Venetsian raportin sitten kun loydan nettiyhteyden, joka ei maksa 2e 15 minuutilta.)

Kolmas paiva Firenzessa on kaantymassa iltaan ja ajatukset alkavat pikku hiljaa kaantya kohti matkan seuraavaa etappia, Venetsiaa. Paivarutiinini on pysynyt kutakuinkin samana kuin Roomassa, eli heratys kahdeksan pintaan, nopea aamupala hostellilla (munakasta, pekonia ja cappuccino) ja sitten vaan reppu selkaan ja kaupungille.

Firenze on Roomaa huomattavasti pienempi kaupunki - joskin Roomakin oli pienempi kuin odotin - joten kolmessa paivassa olen ehtinyt koluamaan keskustan aika tarkkaan. Kahtena paivana osallistuin kolmen tunnin kavelykierroksille, jotka suuntautuivat historialliseen keskustaan ja joen toiselle puolelle. Ehdin myos vahan shoppailemaan ja loysin itselleni uudet hienot housut ja kevyet kesakengat.

Firenzessa ei ole sita kiivautta, joka Roomasta huokuu. Taalla kaikki sujuu vahan rauhallisemmin, ihmiset ovat ystavallisempia ja autot ajavat hiljempaa. Keskustan kadut ovat kapeita ja pujottelevat korkeiden talojen valissa. Joka paikka on pullollaan ravintoloita ja kahviloita, joten ruuan kanssa ei tule ongelmia. Hapeakseni taytyy tunnustaa, etten ole viela ehtinyt istua iltaa ravintolassa; sen sijaan olen ravinnut itsenani paaasiassa kahvilla ja panineilla, joita niitakin loytyy kaikkiin makuihin. Vakkaripaikaksi on muodostunut eras pienen pieni herkkukauppa lahella Duomoa, jonka 60-kymppinen omistaja ja taman tytar kasaavat parhaita voikkareita mita maa paallaan kantaa - hintaa herkkuleivalle tulee paata huimaavat kolme euroa. Siihen kahvit ja gelatot kylkeen niin ai jai.

Vaikka turistikausi on vasta edessa kuhisee kaupungin kadut ulkomaalaisia kameroiden ja vyolaukkujensa kanssa. Pahimmat rysat alkavat ahdistamaan aika nopeasti, mutta onneksi sivukatujen varjoihin on tarvittaessa helppo paeta. Niin, se Daavid. Se jai nakematta. Ne muson jonot ovat naurettavan pitkia, ei nappaa. Ja ihmiset niissa jonoissa: punaisia naamoja, hikisia selkia, ja silmia, jotka mulkoilevat kaikkia, jotka nayttavat silta, etta he saattaisivat olla kiilaamassa. Ala kiilaa, tassa ollaan menossa nauttimaan taiteesta saatana! Pitakaa hauskaa, meitsi suuntaa takaisin vilpoisille kujille.

Koska ensimmainen yritys meni nakojaan bittitaivaaseen, toinen yritys saa luvan olla vahan lyhyempi.

Olen siis Roomassa, joka on Italian retkeni ensimmainen pysakki; Rooman jalkeen suuntaan Firenzeen, Venetsiaan, Veronaan ja lopuksi Milanoon, josta lennan takaisin kotiin.

Rooma on uskomaton! Se on meluisa, kuuma ja kiivas. Jos siita yrittaa ottaa liian ison haukkauksen yhdella kertaa, se ottaa matkaajasta voiton. Kun kaupungin sykkeeseen kuitenkin lopulta saa otteen, ei siita halua paastaa irti. Rooman kadut ovat pullollaan historiaa, kulttuuria ja kaunista arkkitehtuuria. Kaupungilla kavellessa tuntuu silta kuin kevelisi elokuvan kulisseissa - antiikin aikaisia raunioita on kaikialla.

Matkaajan perinteinen dilemma, nesteytyksen ja “nesteenpoiston” herkan balanssin yllapito, on jalleen ottanut voimille. Porottavan auringon takia vetta on horpittava yhtenaan, mutta samalla pitaa vaijya vessoja. Julkisia vessoja ei juurikaan ole, joten helpoin tapa helpottaa itseaan on vierailu jossain kaupungin tuhansista kahviloista. Tallainen jarjestely sisaltaa kuitenkin ongelman: kahvilassa matkamiehen huulilta vilahtaa ihan huomaamatta taikasanat: “una cafe espresso por favor” ja taas on nenan alla pikkuinen kuppi maailman herkullisinta kahvia. Sitten hetken paasta on taas pissittava ja nain noidankeha on valmis.

Huomenna sitten kohti Firenzea.

Narikkakeikoissa on eroja. Eilisellä keikalla ei tuntunut natsaavan oikein mikään. Metromatkan Kaisaniemestä Kamppiin pitäisi olla suhteellisen simppeli juttu; jostain syystä hyppäsin kuitenkin väärään metroon ja löysin itseni pitkänsillan väärältä puolelta. Eipä siinä mitään, uusi metro alle ja uusi yritys. Jotenkin onnistuin kuitenkin taas jäädyttämään ratkaisevalla hetkellä ja sitten oltiinkin matkalla Ruoholahteen.

Lopulta sain itseni Tennariin vain todetakseni että vieraat (n. 600 henk.) olivatkin saapuneet puolta tuntia ilmoitettua aikaisemmin ja odottelivat jo ymmärrettävän tuohtuneina luvattua palvelua. Tässä kohtaa työnvälitysfirmasta lähetetty ensikertalainen päättää niin sanotusti kakkia housuun ja lähteä himaan. Kun tähän vielä yhdistetään järjestäjien majesteettinen idea jakaa sadoille lapsivieraille elokuvan teemaan sopivat rumpukapulat voin vain todeta että ilta oli meille töihin jääneille kaikin puolin hikinen ja vittumainen.

Tänään homma on vähän toisen näköistä: vieraita tuli puolet odotettua vähemmän, joka tarkoittaa että työporukkaa on puolet liikaa. Työvajeesta kärsivät narikkatyöntekijät voivat täten kuluttaa aikaa auttelemalla pitopalvelun porukkaa ruokavuoren tuhoamisessa tai vaihtoehtoisesti kirjoitella tyhjänpäiväisyyksiä blogosfääriin.

—

Kuten jotkut ovat huomanneet - ja närkästyksensä tästä avoimesti ilmaisseet – on kiinnostukseni blogikirjoitteluun ollut viimeisen vuoden aikana melko vähäistä. Syitä tähän on lukuisia: henkilökohtaisten asioiden puiminen blogissa (”nettipäiväkirja”) vaatisi vähintään sen, että kirjoittajalla olisi jonkinlainen elämä josta puhua. Vaikka kirjoittajalla saattaisi tällaista elämää ajoittain ollakin, tulisi hänellä myös olla jonkinlainen motivaatio tällaisten teemojen julkiseen märehtimiseen. Itselläni tällainen motivaatio on aika nollissa.

Blogi voi myös palvella työkaluna, jonka avulla kirjoittaja kommentoi julkisuudessa (’public sphere’) käynnissä olevia keskusteluja. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että opiskelu ja opiskelukaverit tarjoavat blogosfääriä tehokkaamman (ja vuorovaikutuksellisemman) kanavan tällaisten teemojen tuulettamisen.

Blogia voi käyttää myös julkaisualustana erilaisille musiikillisille virityksille; tällaisen julkaisutoiminnan jatkaminen kuitenkin vaatisi artistilta massiivista skarppausta, jotta julkaisun jälkeisiltä häpeäntunteilta voitaisiin välttyä.

Toisaalta tekisi mieli keventää lastia ja poistaa koko blogi. Toisaalta blogi on kuitenkin sen verran hieno representaatio muutamista viime vuosista etten usko että uskallan sitä poistaa. Jatko on täysin auki: jos motivaatiota ja sanottavaa jossain vaiheessa löytyy, lupaan taas jatkaa julkaisunapin painelemista. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjoitettavaa – tai ehkä pikemminkin tarvetta kirjoittamiseen - juurikaan ole.

Edellisestä tilityksestä huolimatta linkkikaatopaikka Mistä ne puhuu palvelee edelleen tarkoitusta ja sää näin ollen jäädä henkiin.

Aamulla Radio Helsingiltä tuli tämä Airin hieno biisi ja sitten se jäi koko päiväksi päähän soimaan - oli pakko opetella soittamaan. Tosta tuli tommonen vähän kummallinen versio, laulutkin melkein kuiskaamalla. Kyseinen biisi muuten löytyy Sofia Coppolan Virgin Suicides -leffan soundtrackilta.

Särinä johtuu paskasta mikistä ja läppärin surkeasta äänikortista. Yritän hommata kunnon kamat. Jossain vaiheessa. Kun on ylimääräistä rahaa.

Päästiin pitkästä aikaa bändin kanssa soittelemaan ja treenien lopuksi vähän testailtiin Tuomaria.

Tähtäimessä edelleen vähentää paskan jauhamista ja keskittyä kiukuttelemaan tärkeistä asioista.