Ehkä nyt olisi viimein aika sanoa jotain koko matkasta. Kotiinpaluu muodostui odotettua rankemmaksi kokemukseksi monestakin eri syystä joihin en tässä nyt mene – ne asiat kuuluvat blogimaailman ulkopuolelle.

Itse matka tuntui huipentuvan Berliiniin ja viimeiset kaksi päivää Köpenhaminan ja Tukholman kautta kotiin tuntuivat vaan pakolliselta loppurypistykseltä, joissa ei paljon kertomista ole. Jokainen on varmaan joskus ollut ruotsinlaivalla.

Monet ovat kyselleet suosikkikaupunkejani ja huomaan, että tähän kysymykseen on edelleen vaikea vastata. Tuntuu jotenkin epäreilulta asettaa kaupunkeja vastakkain. Huomasin kuitenkin matkan aikana mielenkiintoisen ilmiön, jota olen matkan jälkeen pohtinut paljonkin. Joissain kaupungeissa tuli heti rento ja kotoinen olo, ihan kuin paikassa olisi käynyt aiemminkin. Toisista paikoista taas välittyi heti joku huono väreily; esimerkiksi Budapest osoittautui jostain syystä hyvin ahdistavaksi paikaksi. Krakovassa taas olin heti kuin kotonani. Epäilemättä ensivaikutelmalla on suuri vaikutus, sää varmaan osaltaan vaikuttaa fiiliksiin. Uskon kuitenkin että tässä taustalla on jotain muutakin, vähän samaan tapaan kuin ihmisten kanssa. Joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan huomaa heti olevansa samalla aaltopituudella, toisiin ei vaan tunnu saavan yhteyttä.

Tietyt ihmiset (useammin vanhoja kuin nuoria) kyselivät yksinreissaamisen pelottavuudesta: ”Eiks sua pelottanu?” ”Eks sul tullu kauhee ikävä?” ”Eks siel oo vaarallista?” Oli hetkiä kun pelotti. Ikävä vaivasi joka ilta. Vaarallisuudesta en voi sanoa mitään; ehkä olin onnekas, mutta omalle kohdalle ei sattunut yhtään oikeasti uhkaavaa tilannetta. (Ryöstön, väkivallanteon tai onnettomuuden uhriksi voi päätyä ulkomailla ihan samalla tavalla kuin Suomessakin. Sattuma. Paska tsägä. Huono mäihä. Sellaista vaan sattuu!) En epäile hetkeäkään ettenkö olisi halutessani saanut itseäni ryöstetyksi: siitä vaan kamera kaulaan roikkumaan, kaikki muut arvoesineet vyölaukkuun ja sitten vaan turistirysiin palloilemaan. En ole yhden matkan perusteella mikään asiantuntija, mutta sanoisin, että terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Rahavyö on kätevä. Kaikkia arvoesineitä ei kannata pakata yhteen paikkaan eikä kanniskella muutenkaan turhaan mukana. Yritin kaupungilla ollessani käyttäytyä ja näyttää ihan samalta kuin Helsingissä ollessani.

Jotkut ovat kyselleet sainko ”mukavuusvyöhykkeeni” murrettua? Palasiko matkalta muuttunut mies? Mitenköhän tämän nyt esittäisi. Jokainen uusi kokemus asettaa haasteen vanhoista kokemuksista rakennetulle kategoriajärjestelmälle. Koska maailmassa ei ole uusintoja, jokainen hetki on ainutkertainen eikä sellaisena automaattisesti solahda vanhoihin lokeroihin. Vanhat tutut toimintatavat eivät sellaisenaan enää kelpaakaan, joten on turvauduttava järkeen. Tällainen arvaamattomuus tuntuu yleensä epämukavalta ja pahimmillaan johtaa ”kriisiin”. Oleillessani Barcelonassa Miikka sylkäisi kommentilla johon tämä kriisi aika mukavasti kiteytyy:

Ootas kuule ku sulleki tulee (silla se tulee saletisti yksinaan taipaleella) eksistentiaalikysymysten aika, siis se kohta ku kelaa et “mita ma taalla oikeen teen, hoh, miks minne pofff wtf..” - ja siihen vastaaminen, sese on reissaamisen ydinmehuu. olemisen sietamattomalle keveydelle uskollista toimintaa; zen in ya face!

Enpä paremmin tätä oikein osaa ilmaista, niihin hetkiin se todella tiivistyy. Oman arjen ”automaattiohjauksesta” irtautuminen on epämukava kokemus eikä vähiten siksi, ettei koskaan voi tietää ollaanko tässä nyt vaihtamassa hyvää elämää paskemaan. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos mä en selviäkään? Miks ton tädin suusta valuu kuola?

Kun tällainen ”ydinmehuhetki” osuu kohdalle, on tehtävä yksinkertainen valinta: voi joko käpertyä sikiöasentoon ja luovuttaa tai pyyhkäistä tippa silmäkulmasta ja jatkaa matkaa. Edellisestä voi saada sellaisen kuvan, että tässä nyt mennään kohti jonkinlaista ”sisulla siitä selviää” –latteutta. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, päinvastoin.

Erilaiset vastoinkäymiset opettivat pikemminkin nöyryyttä. Kun tarpeeksi pitkään kelluu oman pikku maailmansa keskipisteenä, sitä ennen pitkää kadottaa suhteellisuudentajunsa. Kun sitten kantapään kautta huomaa ettei sitä murskaksi mennyttä itävaltalaista junaradanpätkää paljonkaan kiinnosta, että junaliikenne on sen takia poikki, on pakotettu oivaltamaan, että matkaajan oman egon on joustettava. Maailmaa ei kiinnosta mitä ihminen haluaa, maailma vain tapahtuu. Kiukuteltuani riittävän monta kertaa siitä, etteivät asiat mene haluamallani tavalla, opin joustamaan.

Tajusin ettei elämää voi hallita, elämää voi vain elää. Yhtälailla elämän voi jättää elämättä jos liikaa keskittyy kaiken suunnitteluun ja hallitsemiseen. Uskon vahvasti että asiat järjestyvät, mutta harvoin sillä tavalla kuin itse on suunnitellut. Hetkellisen hallinnantunteen voi toki saavuttaa kiivaalla suunnittelulla ja kontrolloinnilla. Ennemmin tai myöhemmin heiveröinen rakennelma alkaa kuitenkin natista liitoksissaan ja lopulta romahtaa kun rakennusmiehen voimat loppuvat.

Aloin nauttia matkasta tasan sillä hetkellä kun tajusin lopettaa huolehtimisen ja heittäytyä virran vietäväksi. Kun lopetin stressaamisen, opin olemaan läsnä ja nauttimaan hetkestä. En tällä nyt tietenkään tarkoita, että koko ajan olisi ollut kivaa – zen-munkiksi en kuukaudessa muuttunut. Huomasin kuitenkin, että jokaisessa hetkessä on paljon nähtävää kun vain tajuaa katsoa. Tämä oivallus sai itse asiassa alkusysäyksen keskustelusta, jonka kävin Liechtensteinissa erään noin 50-vuotiaan saksalaismiehen kanssa, joka oli ylittämässä Alppeja polkupyörällä. Hän kertoi että oli nuorempana reilannut ja matkustanut muutenkin ympäri maailmaa, mutta vanhemmiten huomannut, että hitaammassa vauhdissa ehtii nähdä enemmän ja valinnut siksi polkupyörän.

”Hitaammin matkatessa näkee enemmän.” Tämä äkkiseltään paradoksilta vaikuttava lausahdus jäi pyörimään päähäni ja muodostui loppumatkan ajaksi jonkinlaiseksi ohjenuoraksi. Vaikka höyrysinkin kovaa vauhtia maasta toiseen, yritin silti säilyttää kaupungeissa jonkinlaisen hitauden. Suurimman osan ajasta kiertelin kaupunkeja jalan ja turvauduin metroihin ja busseihin oikeastaan vain voimieni loppuessa. Junamatkoilla pyrin suosimaan paikallisjunia huomattavasti nopeampien pikajunien sijaan. Siellä se maailma on kun vain ehtii kurkata.

Luin matkalla Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito –teoksen, josta tämän järkälemäisen blogimerkinnän päättävä lainaus on.

Hän on tässä mutta hän ei ole tässä. Hän hylkää läsnä olevan, on tyytymätön siihen, haluaa olla kauempana polulla, mutta kun hän pääsee sinne, hän on aivan yhtä tyytymätön, koska silloin ’se’ on tässä. Se mitä hän etsii, mitä hän kaipaa, on hänen ympärillään, mutta hän ei halua sitä, koska se on hänen ympärillään. Jokainen askel on sekä ruumiillinen että henkinen ponnistus, koska hän kuvittelee päämääränsä ulkoiseksi ja etäiseksi.

On parempi matkustaa kuin tulla perille.