Narikkakeikoissa on eroja. Eilisellä keikalla ei tuntunut natsaavan oikein mikään. Metromatkan Kaisaniemestä Kamppiin pitäisi olla suhteellisen simppeli juttu; jostain syystä hyppäsin kuitenkin väärään metroon ja löysin itseni pitkänsillan väärältä puolelta. Eipä siinä mitään, uusi metro alle ja uusi yritys. Jotenkin onnistuin kuitenkin taas jäädyttämään ratkaisevalla hetkellä ja sitten oltiinkin matkalla Ruoholahteen.

Lopulta sain itseni Tennariin vain todetakseni että vieraat (n. 600 henk.) olivatkin saapuneet puolta tuntia ilmoitettua aikaisemmin ja odottelivat jo ymmärrettävän tuohtuneina luvattua palvelua. Tässä kohtaa työnvälitysfirmasta lähetetty ensikertalainen päättää niin sanotusti kakkia housuun ja lähteä himaan. Kun tähän vielä yhdistetään järjestäjien majesteettinen idea jakaa sadoille lapsivieraille elokuvan teemaan sopivat rumpukapulat voin vain todeta että ilta oli meille töihin jääneille kaikin puolin hikinen ja vittumainen.

Tänään homma on vähän toisen näköistä: vieraita tuli puolet odotettua vähemmän, joka tarkoittaa että työporukkaa on puolet liikaa. Työvajeesta kärsivät narikkatyöntekijät voivat täten kuluttaa aikaa auttelemalla pitopalvelun porukkaa ruokavuoren tuhoamisessa tai vaihtoehtoisesti kirjoitella tyhjänpäiväisyyksiä blogosfääriin.

—

Kuten jotkut ovat huomanneet - ja närkästyksensä tästä avoimesti ilmaisseet – on kiinnostukseni blogikirjoitteluun ollut viimeisen vuoden aikana melko vähäistä. Syitä tähän on lukuisia: henkilökohtaisten asioiden puiminen blogissa (”nettipäiväkirja”) vaatisi vähintään sen, että kirjoittajalla olisi jonkinlainen elämä josta puhua. Vaikka kirjoittajalla saattaisi tällaista elämää ajoittain ollakin, tulisi hänellä myös olla jonkinlainen motivaatio tällaisten teemojen julkiseen märehtimiseen. Itselläni tällainen motivaatio on aika nollissa.

Blogi voi myös palvella työkaluna, jonka avulla kirjoittaja kommentoi julkisuudessa (’public sphere’) käynnissä olevia keskusteluja. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että opiskelu ja opiskelukaverit tarjoavat blogosfääriä tehokkaamman (ja vuorovaikutuksellisemman) kanavan tällaisten teemojen tuulettamisen.

Blogia voi käyttää myös julkaisualustana erilaisille musiikillisille virityksille; tällaisen julkaisutoiminnan jatkaminen kuitenkin vaatisi artistilta massiivista skarppausta, jotta julkaisun jälkeisiltä häpeäntunteilta voitaisiin välttyä.

Toisaalta tekisi mieli keventää lastia ja poistaa koko blogi. Toisaalta blogi on kuitenkin sen verran hieno representaatio muutamista viime vuosista etten usko että uskallan sitä poistaa. Jatko on täysin auki: jos motivaatiota ja sanottavaa jossain vaiheessa löytyy, lupaan taas jatkaa julkaisunapin painelemista. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjoitettavaa – tai ehkä pikemminkin tarvetta kirjoittamiseen - juurikaan ole.

Edellisestä tilityksestä huolimatta linkkikaatopaikka Mistä ne puhuu palvelee edelleen tarkoitusta ja sää näin ollen jäädä henkiin.