Tämän aamun Hesarissa uutisoitiin Helsingin sosiaaliviraston, Helsingin nuorisoasiainkeskuksen, Poliisin ja somaliyhteisön yhteiskampanjasta, jonka ansiosta syrjäytyneiden somalinuorten orastava rikoskierre on saatu kuriin. Uutisessa on itse asiassa kaksikin pointtia, jotka herättivät huomioni.

Kyseinen tapaus on tärkeä osoitus siitä, mihin toimiva hyvinvointiyhteiskunta kykenee. (Ja suomalainen järjestelmä todellakin toimii kun sitä verrataan melkein mihin tahansa muuhun hv-järjestelmään.) Sen sijaan, että nuoret olisi heitetty vankilaan tai potkittu ”takaisin sinne mistä ne tulivatkin”, heihin päätettiin suhtautua samalla tavalla kuin suomalaisiin syrjäytyneisiin: eri osapuolet kartoittivat tilanetta yhteisvoimin ja apua suunnattiin sinne, missä sitä eniten kaivattiin - tässä tapauksessa nuorille järjestettiin oleskelutiloja ja erilaisia liikuntamahdollisuuksia. Hyvinvointiyhteiskunnan tasoa voidaankin arvioida juuri tällaisten tapausten kautta: miten järjestelmä kohtelee kaikkein vaikeimpia asiakkaitaan? Riittääkö apua alkoholisteille, narkkareille, mielenterveysongelmaisille ja syrjäytyneille?

Toinen pointti liittyy tapauksen uutisointiin. Kuten monessa tutkimuksessa on todettu, etnisiä vähemmistöjä koskeva uutisointi suomalaismedioissa painottuu väkivaltaan, rikoksiin ja muuhun poikkeavuuteen. Varsinkin kyseessä olevien ryöstöjen uutisointi sai toissa kesänä mediassa tarpeettoman paljon huomiota ja johti erilaisiin, hysteerisiin kannanottoihin aina kaupungin virkamiehiä myöten. Väkivaltaisia muslimeja oltiin lynkkausmielialalla ajamassa pois maasta. Koska uutisilla on niin suuri vaikutus yleiseen mielipiteeseen, on eriarvoisen tärkeää että etniset vähemmistöt saavat välillä tällaista positiivista mediahuomiota.

Samanlaista kritiikkiä voisi tietysti esittää laajemminkin tämän päivän uutisointia kohtaan. Tuntuu siltä, että varsinkin iltapäivälehdet valuvat vähä vähältä kohti brittityyppistä tabloidia. Uutisvirta täyttyy sensaatiohakuisesta julkkisjuoruilusta ja inhimillisellä kärsimyksellä mässäilevistä katastrofiuutisista. Tämä on kuitenkin sen verran laaja ja hankala aihe, että jätän nillityksen aiheesta tällä kertaa tähän. Seuraavalla kerralla sitten.

Olen viimeiset vuodet elellyt melko suojattua ja rauhallista elämää - suuri osa ajasta on kulunut opiskelujen ja musajuttujen parissa. Elämä on ollut sellaista tasaista ihan jees -elämää, johon ei juuri yllätyksiä ole mahtunut. Tällainen meininki onkin suojannut tehokkaasti lähes kaikenlaisilta pettymyksiltä ja epäonnistumisilta, mutta samalla olen kuitenkin kadottanut ison palan luovuudestani ja spontaaniudestani.

Ihmisillä on paha tapa tyytyä tuttuun ja turvalliseen vain sen takia, että uuden kokeileminen aiheuttaa ennustamattomuutta ja epävarmuutta; vietetään aikaa “samanmielisten” ystävien kanssa, kuunnellaan samaa musiikkia, syödään samaa ruokaa, katsotaan samoja tv-ohjelmia - tyydytään ihan jees -elämään. Janne pohdiskeli muutama päivä sitten samaa asiaa ja käytti fysiikasta lainattua local minima -teoriaa asian kuvaamiseen.

The great thing about travel is that it takes you out of your comfort zone.

A friend of mine had a theory once: she used to talk about how people “get stuck in local minima”. This is a loan from physics and mathematics, where a local minimum means a place where you need to use extra effort to get away from. For example, rainwater collects itself as ponds in local minimums: you need to actively send it to the global minimum: the storm drain. This is the same reason why proper design is important in a bathroom!

Anyway, people tend to get stuck in a local minimum: they find their comfort zone, and stay there. Many people never bother to take the extra effort needed to climb out of the hole they’ve dug, and see if there would be a better “local minimum”. It’s uncertain effort, because you could be in a global minimum, and every other option would be worse…

Kevään aikana olen tullut kasvavassa määrin tietoiseksi oman toimintani tuhoisista vaikutuksista. Kuten Janne toteaa kirjoituksessaan, matkustaminen on loistava tapa riuhtaista itsensä irti arjesta ja ihan jees -elämän siteistä. Muutamia viikkoja muhinut ajatus on viime päivien aikana tiivistynyt päätökseksi: lähden elokuun alussa vajaan kuukauden mittaiselle reilille. Näillä näkymin lähden matkalle yksin, mutta toki vänisemätön matkaseurakin kelpaa. Reissun suunnasta ei vielä tällä hetkellä ole suurempaa suunnitelmaa ja tässä kohtaa heitänkin pallon teille:

Mikä maa on ehdottomasti nähtävä? Mitkä kaupungit ovat vieneet sydämenne? Mihin paikkoihin ei kannata tuhlata kallista aikaansa?

Lauantain Helsingin Sanomien mielipidepalstalta silmille hyppäsi tutkija Sami Naparin (Etla) ja tutkija Oskari Juurikkalan (Institute of Economic Affairs) kirjoitus, jossa he ehdottavat akateemisen työttömyyden ratkaisuksi kaikkia Suomen korkeakouluopiskelijoita koskevan lukukausimaksujärjestelmän luomista. Tutkijoiden perustelut sisälsivät muutamia hieman arveluttavia (tosin erilaisten elinkeinoelämän etujärjestöjen retoriikassa hyvin tavallisia) taustaoletuksia opiskelijoista, joihin on pakko ottaa kantaa.

Herrojen ydinajatuksena siis on se, että ”maamme koulutusjärjestelmä potee sairautta, joka johtuu pitkälti juuri opiskelun maksuttomuudesta. Ylipitkät opiskeluajat ovat sen ensimmäinen ja tunnetuin oire. Verrattuna esimerkiksi Englantiin tai Yhdysvaltoihin – maihin, joissa käytetään lukukausimaksuja – opiskelijat Suomessa viipyvät yliopistossa keskimäärin yli kaksi vuotta pidempään.” Herrat siis esittävät, että opiskelun ilmaisuus mahdollistaa opiskelijoiden laiskottelun ja opintojen venymisen. ”Jo muutaman tuhannen euron vuosimaksu kannustaisi opiskelemaan rivakammin, ilman että saatettaisiin mitään kansanosaa kestämättömään tilanteeseen”. Ajatus laiskottelusta tuntuu hyvin vieraalta eikä se nykyisen opintotukimallin puitteissa tunnu edes mahdolliselta. Myönnettävien opintotukikuukausien määrä lasketaan opintojen keskimääräisen pituuden mukaan eli yliopinto-opinnoissa noin kuuteen vuoteen. Jotta opintotukea maksetaan, tulee opiskelijan suorittaa 5 opintopistettä jokaista opintotukikuukautta kohden, joka tarkoittaa vuodessa noin 45 opintopistettä. Täyspäiväisellä opiskelijalla tämä määrä täyttyy melko helposti, mutta laiskotteluun ei kyllä jää aikaa. Toisin kuin tutkijat esittävät, opintojen venyminen ei johdu laiskuudesta vaan suomalaisopiskelijoiden työssäkäynnistä. Tämä taas johtuu toimeentulon riittämättömyydestä – aiheesta, jota on viime vuoden aikana käsitelty sen verran, etten tässä nyt mene siihen. Toinen työssäkäynnin syy on työkokemuksen hankkiminen. Toisin kuin poliitikot ja edellä mainittu tutkijakaksikko antavat ymmärtää, nopeat opinnot ja hyppäys työelämään on tänä päivänä harvinaista herkkua. Poliitikoilta unohtuu, etteivät työmarkkinat ole kiinnostuneita maistereista, joilta puuttuu opintojen aikaiset työkokemukset.

Maksutonta korkeakouluopetusta puolustavien tärkein argumentti on siinä, että maksullisuus asettaa yksilöitä eriarvoiseen asemaan. Tästä tutkijat ovat eri mieltä. He toteavat, että suuri osa korkeakouluopiskelijoista tulee varakkaista perheistä, joille lukukausimaksujen maksaminen ei olisi ongelma. Lukuisat tutkimukset todella kertovat, että suurella osalla korkeakouluopiskelijoiden vanhemmista on korkeakoulututkinto. Tältä pohjalta tutkijat tuntuvat tekevän johtopäätöksen, että yhdysvaltalaistyyppinen yliopistojärjestelmä olisi toimiva vaihtoehto Suomeenkin. Tuntuu kuitenkin siltä, että tutkijat jättävät huomioimatta näiden kahden maan yhteiskunnan perustavanlaatuisen erilaisuuden. Gösta Esping-Andersenin luokittelun mukaan voidaan sanoa, että Yhdysvallat edustaa niin kutsuttua liberaalia hyvinvointiregiimiä, jota määrittää vapaan markkinatalouden korostaminen, alhainen verotus ja riskien henkilökohtaistuminen – malli, jossa jokainen on niin sanotusti oman onnensa seppä. Suomea taas voisi kutsua sosiaalidemokraattisen hyvinvointiregiimin edustajaksi: maata kuvaa kattava riskienhallinta, suuret avustukset ja korkea verotus. Maksullinen korkeakoulutus edustaa liberaalia hyvinvointimallia ja sopii siihen hyvin; verot ovat alhaisia ja palvelut hankitaan tarpeen mukaan markkinoilta. Suomessa verotus on kuitenkin korkea, joten ajatus ”muutaman tuhannen euron vuosimaksuista” tuntuu melko ongelmalliselta.

Niille ”harvoille” köyhien perheiden lahjakkuuksille tutkijapari tarjoaa opintolaina- ja stipendijärjestelmää. Opintolainajärjestelmä on kuitenkin pääministeriä myöten todettu toimimattomaksi systeemiksi. Maailma, jossa opintolainamalli kehitettiin oli hyvin erilainen kuin tämän päivän opiskelijoiden todellisuus. Toisin kuin vanhemmillamme, meillä opintojen päässä ei häämötä varma työpaikka vaan pätkätyöt tai akateeminen työttömyys. Voidaan siis mielestäni todeta, että lukukausimaksut tekisivät korkeakouluopinnoista rikkaiden huvia, joka lisäisi jo kasvavaa yhteiskunnan eriarvoistumista – ihan saman tapaan kuin lukukausimaksujen esimerkkimaissa Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Tutkijat pitävät lukukausimaksuja myös ratkaisuna kasvavaan akateemiseen työttömyyteen: ”Lukukausimaksut opastaisivat nuoria ylikoulutuksen sijasta tarkoituksenmukaiseen koulutukseen”. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että koulutusta tulisi ohjailla työmarkkinoiden tarpeiden mukaan. Tällaisen mallin ongelmana on kuitenkin se, että opiskelut vievät aina aikaa. Varsinkin nykyisinä globalisaation aikoina työmarkkinat ja taloudelliset suhdanteet vaihtelevat nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Jos siis tänä vuonna on puutetta putkimiehistä, voi tilanne olla viiden vuoden päästä ihan toinen. Käytännön esimerkkiä ei tarvitse etsiä kaukaa: vuosituhannen alussa teknohuuman ollessa kuumimmillaan kaikkialla oli valtava kysyntä tietoteknisestä osaamisesta; taitavia koodaajia revittiin työelämään kesken opintojen. Muutamaa vuotta myöhemmin kupla puhkesi ja kysyntä laantui. Opintonsa huuman vuosina aloittaneet ovat juuri astuneet työmarkkinoille vain huomatakseen, että kysyntä onkin jo toisaalla. Koska työmarkkinoiden ja teknologisen kehityksen suuntaa on hyvin vaikea arvioida, pidänkin mahdollisimman laajaa korkeakoulutusta ainoana toimivana mahdollisuutena.

Korkeakoulujen resurssipula ja akateeminen työttömyys ovat todellisia ongelmia, jotka vaativat toimenpiteitä. Kuten tutkijat toteavat, on tärkeää, että vaihtoehdoista keskustellaan avoimesti ”eikä tuudittauduta myytteihin nykyjärjestelmän etevyydestä”. Koen kuitenkin, että tutkijoiden radikaali esitys aiheuttaisi sellaisenaan toteutettuna enemmän uusia ongelmia kuin ratkaisuja nykyiseen tilanteeseen.

Tämän aamun Helsingin Sanomissa on kaksi Britanniaa koskevaa juttua, jotka kiinnittivät samankaltaisuudessaan huomioni. Toisessa uutisoidaan brittien tiedustelupalvelun johtajan lausunnosta, jonka mukaan tiedustelupalvelulla on tietoa kymmenistä Britanniaan kohdistuneista terrori-iskusuunnitelmista. Johtajan mukaan terroriuhka tulee pysymään ongelmana koko sukupolven ajan.

Toisessa jutussa hesarin Britannian-kirjeenvaihtaja kirjoittaa siitä, miten brittiaikuiset joutuvat pelkäämään nuorisoaan; huppareihin verhoutuneet nuoret yobit (slangia, ”boy” väärinpäin, öykkäri, moukka vrt. chav) notkuvat supermarkettien parkkipaikoilla ja aiheuttavat yleistä pahennusta ja pelkoa. Näiden nuorisohuligaanien epäsosiaalista käytöstä on ryhdytty torjumaan asbolla (Antisocial Behaviour Order), määräyksellä, jonka saanutta voidaan ”kieltää oleskelemasta joillakin kulmilla tai toisten huligaanien seurassa tai heittelemästä ohikulkijoita vedellä täytetyillä muovipusseilla.”

Nämä kaksi juttua käsittelevät kahta hyvin eri asiaa, mutta kuitenkin niissä on jotain perin samaa. Molemmissa tapauksissa valtaa pitävä taho kokee jonkun asian ongelmaksi (jatkuva terrori-iskujen uhka, pelottavat nuoret) ja pyrkii joidenkin toimenpiteiden avulla torjumaan tätä uhkaa. Kuitenkin molemmissa tapauksissa olennaiset kysymykset unohtuvat: Miksi tämä ongelma on syntynyt? Mikä meidän osuus tämän ongelman syntymisessä on?

Miksi hupparinuoret lojuvat kaiken päivää rähjäisen lähiön autiolla parkkipaikalla? Taustalla on varmasti nuorisotyöttömyyttä, päihdeongelmia (niin omia kuin vanhempienkin), koulutusmahdollisuuksien vähäisyyttä ja ihan vaan yleistä toivottomuutta. Eivät nuoret huvikseen loju parkkipaikoilla – he ovat siellä koska muutakaan paikkaa ei ole.

Hupparinuorien ojentaminen uhkauksilla ja oikeustoimilla muistuttaa mielestäni suuresti sitä yksisilmäistä lähestymistapaa, jolla tietyt valtiot pyrkivät taistelemaan ”terroriongelmaa” vastaan. Terroristit nähdään paholaisina, jotka uskonkiihko silmissä leimuten syöksyvät tuhoamaan meidän vääräuskoisten syntistä elämäntapaa. Jotta länsimaat voisivat olla turvassa, maailma tulee puhdistaa näistä pahantekijöistä. Jotta terroriongelma ei enää ikinä toistuisi, näitä kiihkoilijoita synnyttäneille valtioille pitää opettaa länsimaisen demokratian suvaitsevainen ja edistyksellinen malli.

Kumpikaan edellä mainituista ongelmista ei ratkea ennen kuin päättäjät ovat valmiita tarkastelemaan tilannetta hieman kokonaisvaltaisemmin ja valmiina itsekritiikkiin. Jos terrorisminvastainen sota lisää terrorismia niin joku on pahasti vialla. Lihavuuttakaan ei torjuta kermakakulla. Niin kauan kun sairautta hoidetaan kohdistamalla huomio yksittäisiin oireisiin niiden ilmaannuttua, itse sairaus jää hoitamatta. Nuoriso-ongelma ei varmasti ratkea häätämällä huligaanit pois parkkipaikalta. Terrorismi ei varmasti lopu pommittamalla ja tappamalla.

Sain sähköpostiin seuraavanlaisen vetoomuksen:

Nyt on Hollannissa hyväksytty pedofiilipuolue joka ajaa mm. lapsipornon sallimista ja lapsen vs. aikuisen välisen sallivan seksi-iän poistamista kokonaan laista, He siis toivovat julkisesti voivansa harrastaa seksiä lain suomin siunauksin myös lasten kanssa. Internetissä on adressi, jossa vaaditaan Suomelta painostusta tuolle asialle. Adressi tullaan luovuttamaan syyskuun lopulla Oikeusministeri Leena Luhtaselle Tampereella 20-22.09.2006 pidettävässä EU:n Oikeus- ja Sisäministerien epävirallisessa kokouksessa.

Nimiä adressissa on jo yli 4000, mutta kaikki me ymmärrämme, että niitä täytyisi saada vielä paljon lisää. Osoite adressiin on: http://www.adressit.com/pedonkielto

Seuraavassa nopeasti kirjoittamani vastaus lähettäjälle (korjasin muutaman typon ja kirjoitin pari lausetta uusiksi):

Juu, onhan tämä jo aikansa netissä kiertänyt. Ensivaikutelman perusteella tekisi tietysti mieleni allekirjoittaa vetoomus; pedofiilit ovat kammottava osoitus ihmismielen kierommista puolista ja heidät pitäisi saada vangituksi ja suljetuksi normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Addressi antaa koko tilanteesta mielestäni turhan dramaattisen kuvan. Kyllä, pedofiilipuolue on hyväksytty, mutta sillä ei ole perustajien lisäksi tietääkseni yhtään jäsentä. Eikä ihme, jäsenhän tunnustaisi avoimesti olevansa pedofiili ja näin rikollinen. Toisekseen, kyseinen “puolue” tavoittelee tempauksellaan mahdollisimman suurta huomiota kaikissa medioissa. Oletetaan että kyseinen addressi päätyy ministeri Luhtaselle, joka sitten lähtee ajamaan asiaa Suomen edustajana. Tällainen toiminta olisi sen verran suuri juttu, että se varmasti ylittäisi uutiskynnyksen Euroopan valtamedioissa. Suurimpina voittajina tässä olisivat nimenomaan pedofiilit saadessaan kerjäämäänsä huomiota. Mielestäni järkevintä olisi yksinkertaisesti olla kiinnittämättä sen suurempaa huomiota puolueen touhuihin ja antaa jutun kuolla omaan mahdottomuuteensa - vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Tony Halmeen kansanedustajuuden suhteen on toimittu. (Vai onko Halme jonkun mielestä aiheuttanut lupaamansa poliittisen myrskyn eduskunnassa?)

Asia tietenkin muuttuu jos pedofiilipuolue todella saa tuulta siipiensä alle ja edustajia parlamenttiin. On kuitenkin kysyttävä: pitääkö joku tätä ihan oikeasti mahdollisena?

pt

Mitä mieltä muut ovat asiasta?

Saapuessani eilen iltapäivällä Rautatietorille oli siellä käynnissä huvittava pikku näytelmä. Yhden pysäkin vieressä nököttävä roska-astia oli ilmiselvästi tulessa; ilmeisesti joku oli heittänyt tupakan tumpin paperiroskan sekaan. Roskiksesta nouseva savupatsas oli sen verran massiivinen, että se näkyi selvästi Kansallisteatterin kulmalle asti.

Roskiksen ohi marssi työmatkalaisia tasaisena virtana. Myöskin roskiksen viereisellä pysäkillä istuskeli kymmenkunta ihmistä. Kukaan ei varmastikaan voinut olla huomaamatta savua sen levittäytyessä minuutti minuutilta yhä laajemmalle alueelle. Pysäkkiporukalla oli silmin nähden vaikeuksia jopa hengittää. Tekikö kukaan asialle mitään?

Katselin ihmisten toimintaa odotellessani pääsyä ulos bussista. Useimpien katse harhaili jossain Baarikärpäsen suunnalla, muutamat kurkkivat ujosti roskiksen suuntaan. Roskis vain jatkoi savuttamistaan. Jotkut mulkoilivat närkästyneenä roskiksen suuntaan. Toikin tossa käryttää. Miksei kukaan tee mitään?! Kun pääsin ulos bussista, kävelin roskiksen luokse, kaivoin vesipulloni esille kaadoin puoli pullollista taskulämmintä kraanavettä savun sekaan. Problem solved.

Ihmisten toimimattomuutta varmaan osakseen selittää yksinkertaisesti laiskuus. Ei tämä minulle kuulu, joku toinen varmaan hoitaa tämän. Velvollisuudentunto uikuttaa hiljaa ujouden ja välinpitämättömyyden kuristusotteessa. (Voihan tietenkin olla niinkin, että olin ainoa, joka sattui kantamaan vesipulloa helteisenä kesäpäivänä mukanaan.) Ehkä taustalla on muutakin. Ihmiset pelkäävät tulla nähdyiksi. Se että toiset katsovat ja arvioivat tuntuu ahdistavalta. Jokainen haluaa hallita tapahtumia, toimintaa ja mielikuvia, joita itsestään välittää. Yllättävät tilanteet, joihin ei löydykään hallittua, turvallista ratkaisumallia ovat pelottavia. Mitä jos valittu toimintatapa onkin väärä? Mitä jos mokaan? Yllättävät tilanteet naksauttavat arjen autopilotin pois päältä ja pakottavat ajattelemaan, arvioimaan ja tekemään ratkaisuja.

Kokeilkaapa joskus mitä tapahtuu kun ette huomioikaan bussissa viereisellä penkillä istuvan sanattomia viestejä siitä, että tämä olisi jäämässä seuraavalla pysäkillä pois. Tiedätte kyllä, lehden taittelu kassiin, kellon vilkaisu, nousemiseen vihjaavat eleet, anelevat katseet kohti käytävää jne. Pakottakaa joku avaamaan suunsa ja sanomaan taikasanat: Anteeksi, jäisin tässä pois. Julmaa – mahdollisesti. Hauskaa – taatusti.

Eiliseen purkaukseni tulistuttamana kävin tekemässä lupauksen ilmastonmuutos.fi -sivustolla. Haastan samalla kaikki lukijat mukaan kampanjaan!

HS: Ahlstrom-konsernin hallituksen puheenjohtaja, selluprofessori Johan Gullichsen arvostelee ankarasti Euroopassa käytävää päästökauppaa. [–] ”Koska ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että ihmisellä on jotain tekemistä kasvihuoneilmiön kanssa, varmuuden vuoksi tehdään jotain. Tästä ajatuksesta on luotu mekanismi, joka pyörittää taloutta aivan merkilliseen, sairaaseen suuntaan.”
“Ajatus perustuu ihmisen turhamaisuuteen. Me luulemme, että voimme vaikuttaa luonnonilmiöihin poliittisilla päätöksillä. Ihminen kuvittelee, että hänen tekojensa tähden maailma lämpenee. Ja hän luulee, että hän pystyy kesyttämään kasvihuoneilmiön”, Gullichsen sanoo.
Gullichsenin mielestä ihmisellä ei ole mitään tekemistä lämpötilan muutosten kanssa. “Ne ovat aina tapahtuneet omia aikojaan. Luonnossa esiintyy paljon monimutkaisia ilmiöitä, joita emme ymmärrä emmekä hallitse.”

Hiljaiseksi vetää. On surullista, että näitä skeptikkoja vaan tuntuu tuolla teollisuuden puolella riittävän. Tietenkin ymmärrän, että yrityksen hallituksen jäsenen tärkeimpänä tehtävänä on ajaa edustamansa yrityksen etua. Tiede ei koskaan ole kivenkovaa faktaa ja siten aina kyseenalaistettavissa. On kuitenkin pöyristyttävää huomata, ettei näillä herroilla tunnu olevan minkäänlaista ekologista omaatuntoa. Tulosta pitää kasvattaa hinnalla millä hyvänsä. Ja mikäs näillä papparaisilla on porskuttaessa, kun ilmastonmuutoksen vakavammat seuraukset ovat heidän lastensa tai näiden lapsien huolena.

Eihän tällaisista asioista kannattaisi mitään puhua. Naiiviksi kutsuvat. Nuori idealisti, ei vielä tiedä tosimaailmasta mitään. Mitä sä tollasilla päätäs vaivaat.. ei näille jutuille tavallinen pulliainen mitään kuitenkaan voi.

Sopisiko edes yrittää?

Työpaikalla käyty keskustelu herätti muutaman ajatuksen. Eihän tämä varmasti kovin omaperäistä ole, ajatuksen kirkkaudesta nyt puhumattakaan, mutta tällaiset monen mielestä täysin triviaalit jutut minua vaivaavat. Keskustelua käytiin kännyköistä, tarkemmin sanottuna niihin vastaamisesta.

Minkä takia kännykkäaikana puhelun soittajan pitää edelleen olla huolissaan siitä, että soittaako hän pahaan aikaan? No moi! Hei ootsä pahassa paikassa? Sori et mä soitan tähän aikaa mut– Kuvittelisin että kännykän virtanappi tai äänetön käyttö on suurin piirtein kaikille tuttua juttua. Jos haluaa olla rauhassa, niin sen kännykän saa äänettömälle. Tästä huolimatta jännääminen ja pahoittelu vaan jatkuu - enkä itse ole tietenkään yhtään sen parempi.

Kännykän perusajatuksena on lisätä käyttäjän vapautta, ei rajoittaa sitä. Kuitenkin kännyköiden yleistyttyä vapaus on mielestäni nimenomaan vähentynyt. Kun omistat kännykän, sitoudut sanattomaan sopimukseen siitä, että olet aina tavoitettavissa. Jos kännykkään jättää vastaamatta, tähän tulee olla hyvä selitys. Olin vessassa, liikenteessä, kassalla, palaverissa, lentokoneessa. Vastaamattomuus pitää pystyä tyydyttävästi selittämään. Jos vastausta ei kuulu, reaktiot ovat parhaimmillaan hyvinkin äärimmäisiä. Se ei oo vastannu moneen tuntiin. Mitä jos sille on tapahtunu jotain.. jos se makaa lattialla sairaskohtauksen saaneena ja tarvii apua. Oliks sen naapurilla se vara-avain?! (Terveisiä vaan mutsille ja tädille.. edellinen mummiepisodi ei ole unohtunut). Toiset taas toteavat pitkän ajatusketjun päätteeksi, että taas se vastaamaton paskiainen on suuttunut jostain eikä vaan halua soittaa takaisin. Kusipää! Aina se kiukuttelee..

Olin äsken testaamassa mun uutta perjantaisaunaa. Ilmeisesti perjantaisin meininki on vähän villimpää kuin tavallisesti, nimittäin tupa oli melko kuumana. Semmoiset sähkösaunan kuivat 110C-asteen löylyt lyövät miehen aika veteläksi.

Otin kunnon hiet pintaan ja ryntäsin kylmään suihkuun. Fatal mistake. Yhtäkkiä polla oli täysin sekaisin ja silmissä alkoi sumeta. Hoipertelin puhuhuoneeseen heittäydyin penkille makaamaan. Olin niin varma että oksupoksua pukkaa, että vedin roskiksen penkin viereen. Onneksi huikka vettä ja pieni huili auttoi sen verran että selvisin takaisin kotiin.

Mä luulin että tommosta sattuu vaan vanhoille sedille. Onks 24v sit niin paljon?