Pistin Flickriin muutaman kuvan matkalta.

Tassa tama valista jaanyt venetsian merkinta:

Ensimmaiset tunnit Venetsiassa ovat surrealistinen kokemus: kapet kanavat ja viela kapeammat kadut pistavat paan pyoralle ja tuntuu kuin kavelisi jossain satukirjan kuvituksessa. Keltaisen, punaisen ja ruskean savyiset 3-4 -kerroksiset pikkutalot nayttavat silta, kuin ne olisi rakennettu taysin mielivaltaisesti. Katuja reunustavat talot ovat matalampia ja niiden takaa kurottelee korkeampia taloja muodostaen tasojen, kerrosten ja varien hallitun sekamelskan. Rakennusten valissa risteilee katuja, joiden leveys vaihtelee puolesta metrista pariin metriin. Sinne tanne on siroteltu pienia aukioita, joiden keskustaa koristaa joko suihkulahde tai patsas; aukion laidalta loytyy usein myos kirkko.

Kaikesta tasta kauneudesta huolimatta alkaa satumaailman harso karista parissa paivassa matkaajan silmilta. Hintataso on korkeampi kuin muualla Italiassa ja ikavan usein kuulee tarinoita turisteihin kohdistuneista kusetuksista. Kaupunki alkaa myos melko nopeasti kaymaan hieman yksitoikkoiseksi (mielipide, joka sai Venetsiaa rakastavan huonetoverini silmin nahden narkastymaan!). Venetsia muodostuu kanaaleista, kapeista kaduista ja niista nateista pikku aukioista - paljon muuta ei loydy vaikka kuinka kavelisi.

Ongelmana on, etta nauttiakseen kaikista Venetsian iloista (sama patee myos Veronaan), pitaisi reissaajan olla liikkeella tukevan rahatukon kanssa. Kirkkoihin ja musoihin on royhkean korkeat sisaanpaasymaksut, ravintolat ovat kalliita (tai vaihtoehtoisesti halpoja ja paskoja) ja se kuuluisa gondoolikyytikin maksaa lahemmas sata euroa. Venetsia ei siis ole sopivin kohde reppureissaajalle. Tama ei missaan nimessa tarkoita, etta se olisi syyta ohittaa jos matkareitti kulkee sen lahelta - nyt kuitenkin puhutaan yhdesta maailman kauneimmista kaupungeista!

Viimeisena etappina on Pohjois-Italian keskus Milano.

Puoli paivaa kaupunkia kierrelleena voin vakuuttaa, etta Verona on kaunis kaupunki eika perinteinen vertailu Roomaan mene taysin metsaan: molemmilla kaupungeilla on yli tuhatvuotinen historia, joka on jattanyt jalkeensa joukon historiallisesti arvokkaita rakennuksia. Tallainen vertailu ei kuitenkaan tee oikeutta kummallekaan kaupungille: talta Rooma nayttaisi jos sveitsilaiset olisivat suunnitelleet sen! Kaikkialla on puhdasta, kaunista ja rayhallista. Autot (citymaastureita ja bemareita) eivat toottaile eika koiranpaskaa jateta kadulle haisemaan. Jos Rooma on napakka tuplaespresso ja pala 60 % tummaa suklaata, niin Verona on makusiirapilla hoystetty latte.

Suurkaupunkien katuihin liittyy olennaisena osana se pelon ja uteliaisuuden kiihottava yhdistelma, jonka ansiosta haluaa kurkistaa viela tuon yhden kulman taakse. Ikavakseni joudun toteamaan, etta Veronan kauniilta kaduilta tama sarma on jo aikaa sitten kiillotettu pois.

(Lisaan valista jaaneen Venetsian raportin sitten kun loydan nettiyhteyden, joka ei maksa 2e 15 minuutilta.)

Kolmas paiva Firenzessa on kaantymassa iltaan ja ajatukset alkavat pikku hiljaa kaantya kohti matkan seuraavaa etappia, Venetsiaa. Paivarutiinini on pysynyt kutakuinkin samana kuin Roomassa, eli heratys kahdeksan pintaan, nopea aamupala hostellilla (munakasta, pekonia ja cappuccino) ja sitten vaan reppu selkaan ja kaupungille.

Firenze on Roomaa huomattavasti pienempi kaupunki - joskin Roomakin oli pienempi kuin odotin - joten kolmessa paivassa olen ehtinyt koluamaan keskustan aika tarkkaan. Kahtena paivana osallistuin kolmen tunnin kavelykierroksille, jotka suuntautuivat historialliseen keskustaan ja joen toiselle puolelle. Ehdin myos vahan shoppailemaan ja loysin itselleni uudet hienot housut ja kevyet kesakengat.

Firenzessa ei ole sita kiivautta, joka Roomasta huokuu. Taalla kaikki sujuu vahan rauhallisemmin, ihmiset ovat ystavallisempia ja autot ajavat hiljempaa. Keskustan kadut ovat kapeita ja pujottelevat korkeiden talojen valissa. Joka paikka on pullollaan ravintoloita ja kahviloita, joten ruuan kanssa ei tule ongelmia. Hapeakseni taytyy tunnustaa, etten ole viela ehtinyt istua iltaa ravintolassa; sen sijaan olen ravinnut itsenani paaasiassa kahvilla ja panineilla, joita niitakin loytyy kaikkiin makuihin. Vakkaripaikaksi on muodostunut eras pienen pieni herkkukauppa lahella Duomoa, jonka 60-kymppinen omistaja ja taman tytar kasaavat parhaita voikkareita mita maa paallaan kantaa - hintaa herkkuleivalle tulee paata huimaavat kolme euroa. Siihen kahvit ja gelatot kylkeen niin ai jai.

Vaikka turistikausi on vasta edessa kuhisee kaupungin kadut ulkomaalaisia kameroiden ja vyolaukkujensa kanssa. Pahimmat rysat alkavat ahdistamaan aika nopeasti, mutta onneksi sivukatujen varjoihin on tarvittaessa helppo paeta. Niin, se Daavid. Se jai nakematta. Ne muson jonot ovat naurettavan pitkia, ei nappaa. Ja ihmiset niissa jonoissa: punaisia naamoja, hikisia selkia, ja silmia, jotka mulkoilevat kaikkia, jotka nayttavat silta, etta he saattaisivat olla kiilaamassa. Ala kiilaa, tassa ollaan menossa nauttimaan taiteesta saatana! Pitakaa hauskaa, meitsi suuntaa takaisin vilpoisille kujille.

Koska ensimmainen yritys meni nakojaan bittitaivaaseen, toinen yritys saa luvan olla vahan lyhyempi.

Olen siis Roomassa, joka on Italian retkeni ensimmainen pysakki; Rooman jalkeen suuntaan Firenzeen, Venetsiaan, Veronaan ja lopuksi Milanoon, josta lennan takaisin kotiin.

Rooma on uskomaton! Se on meluisa, kuuma ja kiivas. Jos siita yrittaa ottaa liian ison haukkauksen yhdella kertaa, se ottaa matkaajasta voiton. Kun kaupungin sykkeeseen kuitenkin lopulta saa otteen, ei siita halua paastaa irti. Rooman kadut ovat pullollaan historiaa, kulttuuria ja kaunista arkkitehtuuria. Kaupungilla kavellessa tuntuu silta kuin kevelisi elokuvan kulisseissa - antiikin aikaisia raunioita on kaikialla.

Matkaajan perinteinen dilemma, nesteytyksen ja “nesteenpoiston” herkan balanssin yllapito, on jalleen ottanut voimille. Porottavan auringon takia vetta on horpittava yhtenaan, mutta samalla pitaa vaijya vessoja. Julkisia vessoja ei juurikaan ole, joten helpoin tapa helpottaa itseaan on vierailu jossain kaupungin tuhansista kahviloista. Tallainen jarjestely sisaltaa kuitenkin ongelman: kahvilassa matkamiehen huulilta vilahtaa ihan huomaamatta taikasanat: “una cafe espresso por favor” ja taas on nenan alla pikkuinen kuppi maailman herkullisinta kahvia. Sitten hetken paasta on taas pissittava ja nain noidankeha on valmis.

Huomenna sitten kohti Firenzea.

Ehkä nyt olisi viimein aika sanoa jotain koko matkasta. Kotiinpaluu muodostui odotettua rankemmaksi kokemukseksi monestakin eri syystä joihin en tässä nyt mene – ne asiat kuuluvat blogimaailman ulkopuolelle.

Itse matka tuntui huipentuvan Berliiniin ja viimeiset kaksi päivää Köpenhaminan ja Tukholman kautta kotiin tuntuivat vaan pakolliselta loppurypistykseltä, joissa ei paljon kertomista ole. Jokainen on varmaan joskus ollut ruotsinlaivalla.

Monet ovat kyselleet suosikkikaupunkejani ja huomaan, että tähän kysymykseen on edelleen vaikea vastata. Tuntuu jotenkin epäreilulta asettaa kaupunkeja vastakkain. Huomasin kuitenkin matkan aikana mielenkiintoisen ilmiön, jota olen matkan jälkeen pohtinut paljonkin. Joissain kaupungeissa tuli heti rento ja kotoinen olo, ihan kuin paikassa olisi käynyt aiemminkin. Toisista paikoista taas välittyi heti joku huono väreily; esimerkiksi Budapest osoittautui jostain syystä hyvin ahdistavaksi paikaksi. Krakovassa taas olin heti kuin kotonani. Epäilemättä ensivaikutelmalla on suuri vaikutus, sää varmaan osaltaan vaikuttaa fiiliksiin. Uskon kuitenkin että tässä taustalla on jotain muutakin, vähän samaan tapaan kuin ihmisten kanssa. Joidenkin ihmisten kanssa sitä vaan huomaa heti olevansa samalla aaltopituudella, toisiin ei vaan tunnu saavan yhteyttä.

Tietyt ihmiset (useammin vanhoja kuin nuoria) kyselivät yksinreissaamisen pelottavuudesta: ”Eiks sua pelottanu?” ”Eks sul tullu kauhee ikävä?” ”Eks siel oo vaarallista?” Oli hetkiä kun pelotti. Ikävä vaivasi joka ilta. Vaarallisuudesta en voi sanoa mitään; ehkä olin onnekas, mutta omalle kohdalle ei sattunut yhtään oikeasti uhkaavaa tilannetta. (Ryöstön, väkivallanteon tai onnettomuuden uhriksi voi päätyä ulkomailla ihan samalla tavalla kuin Suomessakin. Sattuma. Paska tsägä. Huono mäihä. Sellaista vaan sattuu!) En epäile hetkeäkään ettenkö olisi halutessani saanut itseäni ryöstetyksi: siitä vaan kamera kaulaan roikkumaan, kaikki muut arvoesineet vyölaukkuun ja sitten vaan turistirysiin palloilemaan. En ole yhden matkan perusteella mikään asiantuntija, mutta sanoisin, että terveellä järjellä pääsee jo aika pitkälle. Rahavyö on kätevä. Kaikkia arvoesineitä ei kannata pakata yhteen paikkaan eikä kanniskella muutenkaan turhaan mukana. Yritin kaupungilla ollessani käyttäytyä ja näyttää ihan samalta kuin Helsingissä ollessani.

Jotkut ovat kyselleet sainko ”mukavuusvyöhykkeeni” murrettua? Palasiko matkalta muuttunut mies? Mitenköhän tämän nyt esittäisi. Jokainen uusi kokemus asettaa haasteen vanhoista kokemuksista rakennetulle kategoriajärjestelmälle. Koska maailmassa ei ole uusintoja, jokainen hetki on ainutkertainen eikä sellaisena automaattisesti solahda vanhoihin lokeroihin. Vanhat tutut toimintatavat eivät sellaisenaan enää kelpaakaan, joten on turvauduttava järkeen. Tällainen arvaamattomuus tuntuu yleensä epämukavalta ja pahimmillaan johtaa ”kriisiin”. Oleillessani Barcelonassa Miikka sylkäisi kommentilla johon tämä kriisi aika mukavasti kiteytyy:

Ootas kuule ku sulleki tulee (silla se tulee saletisti yksinaan taipaleella) eksistentiaalikysymysten aika, siis se kohta ku kelaa et “mita ma taalla oikeen teen, hoh, miks minne pofff wtf..” - ja siihen vastaaminen, sese on reissaamisen ydinmehuu. olemisen sietamattomalle keveydelle uskollista toimintaa; zen in ya face!

Enpä paremmin tätä oikein osaa ilmaista, niihin hetkiin se todella tiivistyy. Oman arjen ”automaattiohjauksesta” irtautuminen on epämukava kokemus eikä vähiten siksi, ettei koskaan voi tietää ollaanko tässä nyt vaihtamassa hyvää elämää paskemaan. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos mä en selviäkään? Miks ton tädin suusta valuu kuola?

Kun tällainen ”ydinmehuhetki” osuu kohdalle, on tehtävä yksinkertainen valinta: voi joko käpertyä sikiöasentoon ja luovuttaa tai pyyhkäistä tippa silmäkulmasta ja jatkaa matkaa. Edellisestä voi saada sellaisen kuvan, että tässä nyt mennään kohti jonkinlaista ”sisulla siitä selviää” –latteutta. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, päinvastoin.

Erilaiset vastoinkäymiset opettivat pikemminkin nöyryyttä. Kun tarpeeksi pitkään kelluu oman pikku maailmansa keskipisteenä, sitä ennen pitkää kadottaa suhteellisuudentajunsa. Kun sitten kantapään kautta huomaa ettei sitä murskaksi mennyttä itävaltalaista junaradanpätkää paljonkaan kiinnosta, että junaliikenne on sen takia poikki, on pakotettu oivaltamaan, että matkaajan oman egon on joustettava. Maailmaa ei kiinnosta mitä ihminen haluaa, maailma vain tapahtuu. Kiukuteltuani riittävän monta kertaa siitä, etteivät asiat mene haluamallani tavalla, opin joustamaan.

Tajusin ettei elämää voi hallita, elämää voi vain elää. Yhtälailla elämän voi jättää elämättä jos liikaa keskittyy kaiken suunnitteluun ja hallitsemiseen. Uskon vahvasti että asiat järjestyvät, mutta harvoin sillä tavalla kuin itse on suunnitellut. Hetkellisen hallinnantunteen voi toki saavuttaa kiivaalla suunnittelulla ja kontrolloinnilla. Ennemmin tai myöhemmin heiveröinen rakennelma alkaa kuitenkin natista liitoksissaan ja lopulta romahtaa kun rakennusmiehen voimat loppuvat.

Aloin nauttia matkasta tasan sillä hetkellä kun tajusin lopettaa huolehtimisen ja heittäytyä virran vietäväksi. Kun lopetin stressaamisen, opin olemaan läsnä ja nauttimaan hetkestä. En tällä nyt tietenkään tarkoita, että koko ajan olisi ollut kivaa – zen-munkiksi en kuukaudessa muuttunut. Huomasin kuitenkin, että jokaisessa hetkessä on paljon nähtävää kun vain tajuaa katsoa. Tämä oivallus sai itse asiassa alkusysäyksen keskustelusta, jonka kävin Liechtensteinissa erään noin 50-vuotiaan saksalaismiehen kanssa, joka oli ylittämässä Alppeja polkupyörällä. Hän kertoi että oli nuorempana reilannut ja matkustanut muutenkin ympäri maailmaa, mutta vanhemmiten huomannut, että hitaammassa vauhdissa ehtii nähdä enemmän ja valinnut siksi polkupyörän.

”Hitaammin matkatessa näkee enemmän.” Tämä äkkiseltään paradoksilta vaikuttava lausahdus jäi pyörimään päähäni ja muodostui loppumatkan ajaksi jonkinlaiseksi ohjenuoraksi. Vaikka höyrysinkin kovaa vauhtia maasta toiseen, yritin silti säilyttää kaupungeissa jonkinlaisen hitauden. Suurimman osan ajasta kiertelin kaupunkeja jalan ja turvauduin metroihin ja busseihin oikeastaan vain voimieni loppuessa. Junamatkoilla pyrin suosimaan paikallisjunia huomattavasti nopeampien pikajunien sijaan. Siellä se maailma on kun vain ehtii kurkata.

Luin matkalla Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito –teoksen, josta tämän järkälemäisen blogimerkinnän päättävä lainaus on.

Hän on tässä mutta hän ei ole tässä. Hän hylkää läsnä olevan, on tyytymätön siihen, haluaa olla kauempana polulla, mutta kun hän pääsee sinne, hän on aivan yhtä tyytymätön, koska silloin ’se’ on tässä. Se mitä hän etsii, mitä hän kaipaa, on hänen ympärillään, mutta hän ei halua sitä, koska se on hänen ympärillään. Jokainen askel on sekä ruumiillinen että henkinen ponnistus, koska hän kuvittelee päämääränsä ulkoiseksi ja etäiseksi.

On parempi matkustaa kuin tulla perille.

Saavuin Prahaan sunnuntai-aamuna kohtuullisen kuluttavan yöjunamatkan jalkeen. Puolalaisen kondarin ohjeet jäivät mieleen:

Keep your window and door closed and locked during the stops. Gypsies might try to get in and steal your stuff.

Tiedän että kyseinen junareitti on vähän huonossa maineessa ja ryöstöjä on todistetusti tapahtunut. Puolalaisten avoimen rasistinen suhtautuminen maansa romaanivähemmistöön tuntui kuitenkin aika tylyltä. Matka meni hyvin eikä mustalaisia näkynyt.

Prahan hostelli (Boathouse) löytyi vartin ratikkamatkan päästä ydinkeskusta ulkopuolelta (Vltavan rannalta!). Omistajat olivat iloisia ja avuliaita ja muu porukkakin oli ihan siedettävää (äänekkäitä brittinuoria), joten hostellista jäi ihan hyvä fiilis.

Itse kaupunki vei nopeasti sydämeni; se osoittautui kaiken sen hehkutuksen arvoiseksi ja ylikin. Praha on juuri sellainen kaupunki, joista olen huomannut pitäväni: vanhoja kauniita taloja, rikas historia, vilkas katumaisema eli kaupunkielämää parhaimmillaan. Aikaa oli jälleen kerran ihan liian vähän, mutta ehdin kuitenkin kahden päivän aikana pyöriä kaupungin kaduilla ihan kiitettävästi (sellaisia perinteisiä 8-10 tunnin kävelykierroksia).

Prahan kuuluisa baarimeininki jäi aika pitkälti näkemättä. Maanantai-iltana tapasin Olavin ja tämän portugalilaisen kielikurssikaverin kaupungilla ja Olavi vei meidät ehkä maailman siisteimpään baariin, Cross Clubille. Paikka näytti aika pitkälti Mad Maxin kulissilta: pöydät, tuolit ja koko muu sisustus oli rakennettu vanhoista autonosista (joista osa oli edelleen täydessä toiminnassa). Kaiuttimissa paukkui jonkinlainen industrial-tekno-metalli ja ilmassa tuoksui pilvi.

Saavuin eilen Berliiniin tarkoituksenani kokea kaupunki reilussa päivässä. Muutaman tunnin vaeltelun jälkeen jouduin kuitenkin toteamaan, ettei yksi päivä riitä mihinkään, joten jatkoin aamulla dormivaraustani perjantai-aamuun asti. Perjantai-aamuna hyppään junaan ja illalla olen Köpenhaminassa. Lauantaina matkustan Tukholmaan, josta Silja Line kuljettaa väsyneen reissaajan sunnuntai-aamuksi kotiin Helsinkiin.

Rupattelen Berliinistä myöhemmin lisää.

Jatkoin keskiviikkona Budapestista matkaa tehden muutaman tunnin pysahdyksen Bratislavassa ja jatkaen sitten matkaa Wieniin, jossa odotti yojuna Krakovaan.

Bratislava oli ihan jees, natti vanhakaupunki muttei mitaan varsinaisesti mitaan erikoista. Kiertelin helteista kaupunkia nelisen tuntia rinkka selassa, jonka jalkeen jatkoin matkaa Wieniin.

Yojuna Krakovaan oli melkoinen kokemus. Loysin pienen haahuilun jalkeen oikean junan ja vaunun ja olin juuri kapuamassa kyytiin kun eteeni heilahti vanha vihainen puolalaiskondari. Konduktoori syynasi ensin miehen, sitten passin ja lopuksi matkalipun. Kun tarkastus oli valmis vihaisesta suusta kuului murahdus: “Krakova juu ket tis pak” (tassa kohtaa matkalippuni katosi miehen taskuun) jonka jalkeen ukko talutti minut ulkopaasta omaan hyttiini ja poistui.

Itse matka oli ihan helvettia. Vaunu tarisi ja kolisi ja muutaman tunnin valein oven ryskytyksen lomasta kuului karjaisu: “PSSPRT KNTRL” (eli siis passport control kokonaan ilman vokaaleita). Sain lopulta nukuttua korkeintaan kaksi tuntia katkonaista unta.

Matkan jannittavin kohta koitti kuitenkin vasta Puolassa kun aikataulun mukainen saapumisaika alkoi laheta. Olin asettanut heratyksen varttia ennen saapumisaikaa (joka aikataulun mukaan oli siis 05:47) ja varttia vaille kuusi olin taysissa pukeissa ja valmiina hyppaamaan pois junasta. Kondari kavi heittamassa loppuni takaisin ja kaikki naytti hyvalta kunnes…

Juna pysahtyi suurin piirtein oikeaan aikaan keskelle ransistynytta pikkukaupunkia. Kukaan ei nayttanyt poistuvan junasta eika missaan nakynyt mitaan liiketta, joten paatin jaada junaan. Sitten alkoi epailys kaihertaa mielta. Mita jos tama olikin kaikesta huolimatta oikea pysakki? Katselin aikataulukirjaa ja totesin etta seuraavan kerran juna pysahdytaan Varsovassa ja ehdinpa tsekata jo paluujunankin valmiiksi. Lopulta totesin ettei nyt auta muu kuin istua alas ja odottaa.

Joskus puolen seitseman maissa ikkunasta alkoi nakya kerrostaloja ja kymmenen minuuttia myohemmin seisoin huojentuneena Krakovan paatautatieaseman laiturilla.

Hostelli loytyi helposti ja se on osoittautunut reissun hienoimmaksi. Vastarempatut huoneet ja kylpparit ja hymyileva ja avulias henkilokunta teki todella vaikutuksen. Palvelualttiudesta ehka kertoo jotain se, toissailtana kysellessani pyykkituvan aikatauluja, respa kaski tuomaan likaiset vaatteet vastaanottoon josta sain ne seuraavana aamuna takaisin puhtaina ja tuoksuvina. Paras puoli on kuitenkin hostellin omistaja: noin 35-vuotias iloinen nainen, joka ilmestyy aamuisin yhdeksan maissa keittioon ja kokkaa koko vaelle herkkuaamiaisen. Eilen oli tarjolla lettuja tuoreilla hedelmaviipaleilla ja kermavaahdolla (taman lisaksi tietysti perinteiset kahvit, murot, leivat ym.)

Kavin eilen tsekkaamassa Auschwitzin, johon suuntautunut kahden tunnin hikinen bussimatka meinasi tehda matkaajasta lopun. Ensin puolitoista tuntia maalaismaisemaa, sitten kilpi: “Auschwitz - City of peace”. Kilven takaa paljastui sympaattinen, neuvostohenkinen pikkukaupunki, jonka asukkaat nauttivat hellepaivasta (32 C) terasseilla istuen.

Varttia myohemmin tunnelma ja nakyma oli hieman toinen. Arbeit macht frei, Auschwitzin keskitysleirin kuuluisa portti. Mitahan tuosta paikasta nyt sanoisi? Ihmishiuksista tehdyt kangaspakat ja lasten kenkien roykkiot vetavat aika hiljaiseksi.

Tanaan yojunalla kohti Prahaa.

Matkaaja on vietellyt viimeiset kolme paivaa Budapestissa ja kerrottavaa olisi taas enemman kuin jaksaisi kirjoittaa. Budapest on kuumempi, meluisampi ja intensiivisempi kuin mikaan aiemmista kaupungeista. Tata tunnelmaa on korostanut myos saa, joka on vaihdellut lakahdyttavan helteen ja raivokkaiden ukkosmyrskyjen valilla.

Saapuessani sunnuntaina kaupunkiin olin ajatellut etsivani nettikahvilan ja buukkaavani hostellin netista. No such luck. Vartin etsiskelyn jalkeen hylkasin netti-idean ja istahdin tarkastelemaan karttaa. Samassa hetkessa viereeni istahti saksalainen reissaaja, joka kertoi juuri kuulleensa paikallisilta nuorilta yhdesta hyvasta ja halvasta hostellista lahella Danube-joen rantaa. Ei muuta kuin reppu selkaan ja mystisen hostellin etsintaan.

Kaveri tiesi kertoa, etta bussilla paasee lahelle hostellia, joten etsimme pysakin ja hetken paasta paasimme kyytiin. Yritin ostaa kuskilta lipun, mutta tama ei sellaista halunnut myyda. Seuraavalla pysakilla kyytiin astui tarkastajat ja lopun varmaan arvaattekin - sakothan siita tuli (5000ft eli n. 20 euroa). Paasimme lopulta hostellille, joka osoittautuikin ihan loistavaksi paikaksi ja taalla kollottelen edelleen.

Eilen (maanantaina) Budapestissa juhlittiin Unkarin kansallispaivaa, joten koko kaupunki oli totaalisen sekaisin. Joka paikassa pauhasi musiikki, katujen varsilla oli ruokakojuja ja kaikkialla ymparilla vilisi juhlivia, onnellisen oloisia ihmisia. Joella jarjestettiin Red Bullin sponssaama taitolentokilpailu, jossa hurjapaiset lentajat puikkelehtivat esteiden valissa koneen pohja veden pintaa hipoen. Tauoilla ihmisia viihdytti voltteja heitteleva helikopteri seka Unkarin puolustusvoimien havittajalentajat. Illalla oli massiivinen ilotulitus.

Tanaan ehdin kierrella koko paivan pitkin kaupunkia ja katsella paikkoja. Loysin myos kielet rupuiseen kitaraani ja kavin vahan joenrannassa soittelemassa. Teki hyvaa ja ymparilla istuneet ihmisetkin tuntuivat pitavan meiningista.

Huomenna heitan taas repun selkaan ja suuntailen paivavisiitille Bratislavaan, josta junailen itseni illaksi Wieniin. Wienissa odottaa yojuna Krakovaan, jonne saavun torstaiaamuna klo. 05:47.

Eilen illalla tuli taysi stoppi. Seka keho etta mieli tuntui olevan jotenkin taysin lopussa. Hain kaupasta muutaman bissen ja vahan ruokaa ja sitten vain makasin sangylla koko illan. Nukuin reilut kymmenen tunnin unet ja aamulla olo olikin jo vahan parempi. Osittain tilanteeseen varmaan vaikutti myos saa, joka eilen oli sateinen, mutta tanaan aurinkoinen. Tama reissaaja tuntuu kayvan aurinkoenergialla.

Tanaan lahdin aamuyhdeksalta kaupunkikierrokselle ja palasin hostellille vasta asken eli paivalle tuli mittaa ihan kivasti.

Wien on uskomaton kaupunki. Varsinkin Innere stadt (sisa/vanhakaupunki?) pursuaa kaunista arkkitehtuuria, kirkkoja, puistoja ja muistomerkkeja. Historia on Wiennissa kosketusetaisyydella. Kavain myos tsekkaamassa Wienin torin, jonka yhteydessa on lauantaisin myos kirppis. Ihan loistava mesta! Itse tori on varmaan puolen kilometrin mittainen katu, jonka molemmat reunat pursuavat kojuja: kaikenlaista ruokaa, vihanneksia, mausteita, kuivattuja hedelmia, lihaa, rihkamaa ja paljon muuta. Kirpputori vaikutti ohilyoninlta, kunnes nain kerjalaisen nakoisen papan poydalla pienimman, kolhituimman ja likaisimman kitaran, jota olen ikina nahnyt. Luonnollisesti kitara lahti mukaani kohtuulliseen neljan euron hintaan. Nyt kun viela loydan jostain musiikkiliikkeen, niin reissukitarani saa kielet. Sitten alkaa blues soida.

Matkan kuumottavin vessareissukin tuli koettua. Vessahata iski kesken kaupunkikierroksen, joten viittoja seuraten portaat maan alle, jossa nakyy pieni toimisto ja vessa. Menen istumaan omaan koppiin ja yritan sulkea liukuovea, joka kuitenkin sulkeutuu vain puoliksi.

Toimistosta lennahtaa siivoojan oloinen rouva kasi ojossa: “50 senttia, kiitos!” Ojennan hammentyneena rouvalle kolikon jolloin han kaivaa taskustaan avaimen, jolla vessanovi sulkeutuu kokonaan.

Jatkan istuntoa, jota kuitenkin hairitsee turistilauma seka rahastajarouva, joka parkkeeraa pyylevan ruhonsa maitolasisen vessanoveni eteen. “50 senttia kiitos. Pieni hetki, herralla tuntuu kestavan.”

Huomenna taidan suunnata Budapestiin tai sitten Bratislavaan.