Narikkakeikoissa on eroja. Eilisellä keikalla ei tuntunut natsaavan oikein mikään. Metromatkan Kaisaniemestä Kamppiin pitäisi olla suhteellisen simppeli juttu; jostain syystä hyppäsin kuitenkin väärään metroon ja löysin itseni pitkänsillan väärältä puolelta. Eipä siinä mitään, uusi metro alle ja uusi yritys. Jotenkin onnistuin kuitenkin taas jäädyttämään ratkaisevalla hetkellä ja sitten oltiinkin matkalla Ruoholahteen.

Lopulta sain itseni Tennariin vain todetakseni että vieraat (n. 600 henk.) olivatkin saapuneet puolta tuntia ilmoitettua aikaisemmin ja odottelivat jo ymmärrettävän tuohtuneina luvattua palvelua. Tässä kohtaa työnvälitysfirmasta lähetetty ensikertalainen päättää niin sanotusti kakkia housuun ja lähteä himaan. Kun tähän vielä yhdistetään järjestäjien majesteettinen idea jakaa sadoille lapsivieraille elokuvan teemaan sopivat rumpukapulat voin vain todeta että ilta oli meille töihin jääneille kaikin puolin hikinen ja vittumainen.

Tänään homma on vähän toisen näköistä: vieraita tuli puolet odotettua vähemmän, joka tarkoittaa että työporukkaa on puolet liikaa. Työvajeesta kärsivät narikkatyöntekijät voivat täten kuluttaa aikaa auttelemalla pitopalvelun porukkaa ruokavuoren tuhoamisessa tai vaihtoehtoisesti kirjoitella tyhjänpäiväisyyksiä blogosfääriin.

—

Kuten jotkut ovat huomanneet - ja närkästyksensä tästä avoimesti ilmaisseet – on kiinnostukseni blogikirjoitteluun ollut viimeisen vuoden aikana melko vähäistä. Syitä tähän on lukuisia: henkilökohtaisten asioiden puiminen blogissa (”nettipäiväkirja”) vaatisi vähintään sen, että kirjoittajalla olisi jonkinlainen elämä josta puhua. Vaikka kirjoittajalla saattaisi tällaista elämää ajoittain ollakin, tulisi hänellä myös olla jonkinlainen motivaatio tällaisten teemojen julkiseen märehtimiseen. Itselläni tällainen motivaatio on aika nollissa.

Blogi voi myös palvella työkaluna, jonka avulla kirjoittaja kommentoi julkisuudessa (’public sphere’) käynnissä olevia keskusteluja. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että opiskelu ja opiskelukaverit tarjoavat blogosfääriä tehokkaamman (ja vuorovaikutuksellisemman) kanavan tällaisten teemojen tuulettamisen.

Blogia voi käyttää myös julkaisualustana erilaisille musiikillisille virityksille; tällaisen julkaisutoiminnan jatkaminen kuitenkin vaatisi artistilta massiivista skarppausta, jotta julkaisun jälkeisiltä häpeäntunteilta voitaisiin välttyä.

Toisaalta tekisi mieli keventää lastia ja poistaa koko blogi. Toisaalta blogi on kuitenkin sen verran hieno representaatio muutamista viime vuosista etten usko että uskallan sitä poistaa. Jatko on täysin auki: jos motivaatiota ja sanottavaa jossain vaiheessa löytyy, lupaan taas jatkaa julkaisunapin painelemista. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjoitettavaa – tai ehkä pikemminkin tarvetta kirjoittamiseen - juurikaan ole.

Edellisestä tilityksestä huolimatta linkkikaatopaikka Mistä ne puhuu palvelee edelleen tarkoitusta ja sää näin ollen jäädä henkiin.

Ahdistuksen mustista pilvistä on taas muodostumassa henkinen pyörremyrsky. Vitutuksen tsunami pyyhkäisi ylitse jo heti aamusta, kun aamubussissa piti seistä koko matka töihin. Hikinen setä puuskutti jallua ja norttia niskaan ja vanhempi rouvashenkilö oli vihainen jostain. Mulkoilua ja puuskutusta riitti koko matkan tarpeiksi. Tänään sentään pääsin ajoissa töihin - eilen samainen linja pyyhkäisi tylysti pysäkin ohi jättäen onnettomat kiroilemaan tihkusateeseen.

Suomen suvi on myös kesähessujen luvattua aikaa. Joka paikassa vakkarit ovat lomalla ja tuuraajiksi on hommattu jos jonkinlaista hiihtäjää. Kukaan ei tiedä mitään, mikään ei toimi, ketään ei kiinnosta. Sappi maistuu suussa jo heti aamusta.

Jalkailupalloilun ämämmät alkavat myös käydä voimille. Aina on tarkoituksena mennä ajoissa nukkumaan. Aina päädyn katsomaan myös sen yöpelin. Aina ahistaa aamuisin - päivä päivältä enemmän ja enemmän. Onneksi nyt saa huilata perjantaihin asti.

Ai minkälaista duunia. Seuraavassa puolifiktiivinen puhelinkeskustelu, jonka tapaisia tulee ihan päivittäin. Nauttikaa.

pt: Hälyttämö, pt.

x: No Sppo Mnmnthnn päivää. Mä oon tälläsessä teiän keskuksessa. Täs on tällänen ovi. Jos mä nyt meen tästä ovesta ni mihin mä joudun?

pt: Tuota, missäs päin sä olet? Mikä keskus? Mistä firmasta sä oot?

x: No tää on tää tää.. no siis kylhän sä tän tiiät, täällä Espoossa, tää tää..

pt: Tota, meillä on Espoossa kymmeniä kohteita. Pystysitsä yhtään tarkentamaan tota sun sijaintia?

x: No perkele näistä nyt tiiä! Et sä pysty kattomaan jostain missä mä oon? Perkele näitten kanssa aina saatana sama homma… .. .

Ja niin edespäin.

Työporukassa syttyi kiivas keskustelu horoskoopeista. Höpinän jatkuessa selailin nettiä ja löysin saitin, jolla on kuvaus jokaisesta horoskoopista. Ottamatta ollenkaan kantaa horoskooppien “tieteellisyyteen”, täytyy todeta, että vesimiehen kuvauksessa on yllättävän paljon piirteitä, jotka käyvät yksiin luonteeni kanssa.

Vai mitä mieltä minua tuntevat ovat?

Käytin epähuomiossa väärää lääkäriä työterveyskäyntiin ja sain mojovan laskun itselleni maksettavaksi. Mitä tähän sanoo toimisto? Oma moka – mitäs menit!

Sairastelujen takia miinukselle menneet tilitiedot saivat aika laihaa täytettä kun palkanlaskenta oli epähuomiossa ottanut 60 % ennakonpidätystä ensimmäisestä palkasta. Mitä tähän sanoo toimisto? Oho!

Saatana kun on taas mukava olla töissä!

Keski-ikäinen punakkanaamainen rouvashenkilö rojahtaa narikan tiskille. Shiis minä olen nyt hieman juovukshissa mutta mutta.. ..Vappu! On se juhlaa! ..mikä narikkalappu? Anna nyt se mokkatakki! No se just! Tässä vaiheessa punaviini kaatuu pitkin lattiaa. Jäävettä hörppivän työtoverin naamalta paistaa syvä häpeä. Tiistaina tupakkapaikalla taas puhutaan. Rouva huojuu paikallaan ja yrittää pujottautua takkiinsa. Lopulta ystävien avustuksella takki on päällä ja notkuvat jalat lähtevät viemään rouvaa kohti taksitolppaa.

13 tunnin maratonkeikka erään uusmediayrityksen koulutuspäivän narikassa. Oli livebändiä, kahvitusta, buffet-päivällinen ja tietysti reilusti häppää. Humalaisten 40+ -rouvien pikkutuhma flirtti - puistattaa niin että meinaa paikat lähteä hampaista!

Eilinen ilta meni duunin merkeissä. Tennarissa oli uuden V-lehden (ex-Nöjeguiden) julkkarit ja siellä siis narikassa. Pomo soitteli keikasta iltapäivällä eikä tiennyt mitään mutta kuin että joku firma, sata vierasta, neljä tuntia. Luonnollisesti oletin, että siellä odottaa jonkun pikkulafkan leffailta, joten vedin perusrytkyt niskaan, kaappasin tenttikirjan kainaloon ja painelin työmaalle.

Periaatteessa ihan peruskeikka, joskin säätämistä oli vähän tavallista enemmän. Vähän harmitti kun olin niin väsyneissä releissä; muoti-ihmisten keskellä tuli pikkuisen nöyrä olo. Kaikki perjantaikeikan ainekset kyllä löytyivät: Jokaisella firmalla pitää olla sellainen päältä hymyilevä, sisältä kireä koordinaattori (nainen), joka ryntäilee edes takaisin ja pitää ihan satavarmasti huolen, että kaikki on varmasti kunnossa kun vieraita alkaa saapua (TJEU: Kaverille ei jätetä-sarjan pikkujoulujakso ja Oona Kamun hahmo ”Pomo anto tän koko jutun mun vastuulle. Kaiken pitää olla täydellistä”). Koordinaattorin lisäksi tarvitaan firman pikkupomo (mies), jonka vastuulla on itse esittelyn pitäminen. Koska tehtävä jännittää, pomo on vetänyt vähän pohjia ja on näin ollen hilpeällä tuulella. Näyttävä promotilaisuus ei tietenkään ole mitään ilman muutamaa messutyttöä. Näiden tehtävänä on seisoa ja näyttää seksikkäältä. Hymyn takaa paistaa syvä inho juopuneita setiä kohtaan. Sitten viimeiseksi joukko vieraita, joita kiinnostaa lähinnä tarjoilu (ja messutyttöjen taputtelu). Promon katsominen on kuivakkaa puuhaa, jonka läpikahlaamiseksi skumppaa ja Campari-drinksuja on nappailtava kaksin käsin.

V-lehden vieraslistalla oli niitä samoja pikkujulkkiksia ja nuoria ”mediavaikuttajia”, joihin näissä hommissa on aika monta kertaa tullut törmättyä. Varsinaisia kusipäitä ei tällä kertaa ollut eksynyt joukkoon, vaikka muutama pakollinen hapannaama kävikin esittämässä näkemyksiään oikeaoppisesta naulakonhoidosta. Pienoisena yllätyksenä joukon ehkä kohteliaimmiksi herroiksi osoittautuivat Duudsonit, joille leffaprojektin tiimoilta riitti selkääntaputtelijoita. Herrat olivat lähes selvinpäin, rupattelivat mukavia ja kiittivät lopuksi kohteliaasti.

Kauniita neitoja oli juhlissa läjäpäittäin ja muutamat heittivät jopa pientä flirttiä. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen reissu. Zida oli huikea.

Neljä tuntia ekaluokan pyörremyrskyssä on ohi. Tätä on tullut aiemminkin ihmeteltyä, mutta on uskomatonta miten moni lapsi tuntuu olevan täysin vailla kuria. Tuntuu typerältä käyttää fraasia silloin kun minä olin nuori.. mutta homma on päässyt aivan totaalisesti käsistä. Kyselin entiseltä luokanvalvojaltani apua, mutta hänkin vain pyöritteli päätään: “yritä vaan jotenkin selvitä”. Tuntui pahalta kun “kiltit” oppilaat tulivat anelemaan josko he voisivat mennä käytävään tekemään tehtäviään; luokassa kun ei kertakaikkiaan pysty. Enkä mä tällä tarkoita, että vika olisi niissä vilkkaissa lapsissa. Olosuhteiden uhreja hekin ovat. Kotona on kurjaa, koulussa on liian ahdasta ja meluista. Vaikea se on tuollaisessa ympäristössä kasvaa.

Vaan ihmeellisiä ihmisiä nuo opettajat. Paskalla palkalla jaksavat päivästä toiseen katsella tuota touhua. Tänä päivänä opettaja ei ole enää pelkkä opettaja, vaan hänen vastuullaan on usein myös kasvatus. Pahimmassa tapauksessa hän saattaa olla ainoa turvallinen aikuinen pienen lapsen elämässä. Syvä kumarrus opeille. Keep up the good work.

Nyt oli taas hyvä läppä. Piti olla illalla duunikeikka. Kävin iltapäiväluennon jälkeen safkalla ja sitten valuin tennariin. Notkuin kahvilassa tunnin verran ennenkuin raahauduin laittamaan paikkoja kuntoon. Narikat kaapista, laput paikalleen, tiski pystyyn ja sitten vaan odottelemaan asiakkaita. Kello tuli kuusi eikä asiakkaita vaan näkynyt. Duunikavereista oli tiensä paikalle löytänyt yksi. Tässä vaiheessa puhelu pomolle, joka tiesi kertoa, että se keikka on kuulkaa huomenna. Ootte tullu vääränä päivänä. Siinä sitten ilmoteltiin, että kyllä maanantaista oli puhe ja täällä nyt ollaan. Lyhyt neuvottelu, jonka seurauksena otetaan uusi yritys huomenna samaan aikaan. Perkele. Toivottavasti se tajuaa edes jotenkin hyvittää mokailunsa.